Laulujoutsen

Laulujoutsen (Cygnus cygnus) on joutsenten sukuun kuuluva suuri, valkea sorsalintu. Sen nokka on keltainen, eikä nokan tyvessä ole mustaa kyhmyä toisin kuin kyhmyjoutsenella. Se on leimallisesti pohjoisen lintu, joka pesii Euraasian mantereen pohjoisosissa ja siirtyy talveksi etelämmäs sulan veden perässä. Laulujoutsen on Suomen kansallislintu, jota on kuvattu monissa taideteoksissa.

Koko ja ulkonäkö

Laulujoutsenen pituus on 140–160 cm, sen siipien kärkiväli on 205–235 cm, ja se painaa noin 9–11 kg. Aikuisen linnun höyhenpeite on valkea, nokka on tyvestä keltainen ja kärjestä musta. Nuori lintu on harmaa, ja sen nokassa on jo nähtävissä aikuisen nokan kuviot, jotka eroavat nuoren kyhmyjoutsenen mustatyvisestä nokasta. Yksilöt voi erottaa toisistaan nokan keltaisen alueen muodon ja laajuuden perusteella. Sukupuolet ovat samanvärisiä, mutta koiras on naarasta noin 5 prosenttia suurempi.

Laulujoutsenen räpyläjalat ovat mustat. Ne eivät kovallakaan pakkasella jäädy lumen tai jään pintaan kiinni, mikä johtuu varsinkin vesilinnuille kehittyneestä erityisestä jalkojen verenkierrosta. Sydämeen päin kulkeutuva jäähtynyt veri ja varpaisiin päin kulkeutuva lämmin veri ohittavat toisensa hyvin lähekkäin sijaitsevissa verisuonissa, jolloin kylmä veri lämpenee ja lämmin veri taas jäähtyy. Linnun varpaiden ja jalkojen alaosassa on vähän lihaksia, ja koska kylmyys entisestään vähentää kudosten hapentarvetta, jalat eivät tarvitse kovin paljon verta pysyäkseen riittävän lämpiminä. Lintu voi lisäksi päästää ääreisosiinsa enemmän lämmintä verta, jos jäätyminen todella uhkaa. Lisäksi lintu voi joko nostaa koiven lämpenemään höyhenyksen sekaan tai painautua kokonaan jalkojensa päälle, niin että jalat ovat höyhenyksen suojassa.

Laulujoutsenen "laulu" on kuin vaskipuhaltimen tai ison urkupillin ääni, syvä töötötys, joka on selvästi melodisempi kuin hanhien tööttäily. Sen lentäessä ei kuulu samanlaista voimakasta viuhuvaa ääntä kuin kyhmyjoutsenella.

Teksti lainattu Wikipediasta

Keltasirkku

Palsankylä

Palsankylä 1.8.2008

Rantahämähäkki

Hämähäkit (Araneae) ovat niveljalkaisiin (Arthropoda) kuuluvia hämähäkkieläimiä (Arachnida). Hämähäkkien lahkoon kuuluu kolme osalahkoa, 109 heimoa ja noin 42 000 lajia. Lajeja saattaa kuitenkin olla jopa kaksinkertainen määrä. Suomesta on tavattu 643 hämähäkkilajia.

Hämähäkit sekoitetaan usein hyönteisiin, vaikka ne kuuluvat hämähäkkieläimiin. Useat ihmiset kammoavat hämähäkkejä (ks. araknofobia). Osa hämähäkeistä on jopa tappavan myrkyllisiä, mutta useimmat ovat ihmiselle haitattomia hyönteisten saalistajia ja biologisia torjujia.

Anatomia

 

 Hämähäkin anatomiaa:
1.) neljä paria jalkoja
2.) ruumiin etuosa (prosoma)
3.) ruumiin takaosa (opisthosoma).

Hämähäkit eroavat muista hämähäkkieläimistä siten, että niiden ruumis on kaksiosainen ja lähes aina ulkoisesti jaokkeeton. Jalkoja on kahdeksan kappaletta eikä varsinaista päätä voi erottaa eturuumiista. Hämähäkkien ruumiin pituus vaihtelee puolesta millistä aina kahdeksaan senttimetriin.

Hämähäkin aivot sijaitsevat hämähäkin prosomassa eli eturuumiissa. Aivot sijaitsevat hämähäkeillä suun alueella ja ruokatorvi kulkeekin suoraan aivojen läpi. Aivot ovat suorassa yhteydessä silmiin, myrkkyrauhaseen ja lehtikeuhkoihin. Heti aivojen takana sijaitsee imumaha ja sen toiminnan mahdollistavat lihakset. Hämähäkin takaruumiissa sijaitsevat mm. sydän, (naarailla) munarauhanen, lehtikeuhkot, ilmaputkisto, kehruurauhaset, keskisuoli ja muita sisäelimiä.

Ruuansulatus

Hämähäkit kykenevät nauttimaan vain nestemäistä ravintoa. Tärkeä osa ruuansulatuksesta tapahtuukin saaliseläimen sisällä hämähäkin uhriinsa ruiskuttaman myrkyn ja ruuansulatusentsyymejä sisältävän nesteen vaikutuksesta. Kun nämä eritteet ovat muuttaneet saaliin kudokset nestemäiseen muotoon, hämähäkki puristelee tai imee "mehun" saaliista suuhunsa. Hämähäkkien suu on melko yksinkertainen. Se yhteydessä sijaitsevat kelikeerit, jotka ovat myrkkyhampailla varustettuja leukaraajoja sekä muutamia ympäröiviä rakenteita. Varsinaista suuaukkoa ympäröi hieno karvoitus, joka suodattaa ruokamassasta kaikki siinä jäljellä olevat kiinteät hiukkaset.

Ravinnonhankinnassa keskeinen elin on imumaha, joka sijaitsee eturuumiissa, aivojen takana. Sen voimakkaat lihakset imevät nesteen saaliista hämähäkin ruuansulatuskanavaan. Mahaan liittyy useita umpipusseja, joista osa ulottuu jopa hämähäkin jalkojen yläosan sisään. Tällä on luultavasti merkitystä ruokasulan sekoittumisen kannalta.

Suoli kulkee etu- ja takaruumista yhdistävän kannaksen läpi ja takaruumiin sisällä, sydämen ja sukurauhasten välissä on keskisuoli. Ruuansulatuskanava päättyy erityiseen pussiin, johon uloste kertyy. Peräaukko sijaitsee takaruumiin kärjessä, kehruurauhasten vieressä.

teksti lainattu Wikipediasta

Aamuaurinko

Multia, Saramäki.

Joulupukki Talviaholla

Rauhallista Joulua

Kangasperhonen

Kangasperhonen (Callophrys rubi) on pieni sinisiipien (Lycaenidae) heimoon kuuluva päiväperhonen. Se on levinnyt laajalle palearktisella alueella

Koko ja ulkonäkö

Kangasperhosen siipien yläpinta on ruskea ja alapinta vihreä. Takasiipien alapinnalla voi olla heikko valkoinen täplärivi. Siipien kärkiväli on 20–30 mm, naaras on koirasta suurempi. Toukka on vihreä ja sillä on keltaisia merkkejä selässä.

teksti lainattu Wikipediasta

Hömötiainen

Hömötiainen (Parus montanus) on havumetsissä viihtyvä pienikokoinen tiainen. Lajin kuvaili ensimmäisenä Thomas Conrad von Baldenstein 1827.

Koko ja ulkonäkö

Lakki ja leukalappu mustat, posket valkoiset, selkä harmaa, vatsapuoli vaaleampi, siivet ja pyrstö tummat. Siivellä erottuu vaalea paneeli. Pää on suhteessa vartaloon suuri, mikä tekee linnusta hellyttävän pentumaisen näköisen. Pituus on 12–13 cm ja siipien kärkiväli 60–70 mm. Paino on 10–11 g.

Ääni on helposti tunnistettava ”ti-ti-tsää-tsää-tsää”. Myös muita korkeita, hentoja ääniä on. Pesällä varoittaa käheästi rähisemällä. Laulua on kahta tyyppiä, joista tavallisempi ”tjyy-tjyy-tjyy”, muistuttaa suuresti sirittäjää. Toinen laulu on hiljaisempi lurittelu.

Lajista tunnetaan useita alalajeja. Kuvassa on keskieurooppalainen ruskehtavaselkäinen alalaji.

Vanhin suomalainen rengastettu hömötiainen on ollut 11 vuotta 4 kuukautta ja 29 päivää vanha lintu. Euroopan vanhin on ollut brittiläinen yli 11 vuotta 4 kuukautta vanha hömötiainen.

teksti lainattu Wikipediasta

Sinitiainen

Sinitiainen (Parus caeruleus, syn. Cyanistes caeruleus) on tiaisiin (Paridae) kuuluva lintu.

Koko ja ulkonäkö

Linnun pituus nokan kärjestä pyrstön kärkeen on 10,5–12,5 cm, ja lintu painaa suurin piirtein 10–11 g. Sen päälaki ja siivet ovat siniset, selkä vihertävä ja alapuoli keltainen. Naama on valkoinen. Linnulla on musta raita silmien kohdalla. Raita on myös yksi sen tärkeistä tuntomerkeistä. Etenkin vanhan koiraan sininen väri on hyvin kirkas, naaras on selvästi himmeämmän värinen. Koiras on myös hieman kookkaampi. Nuori lintu on kesällä muuten samanvärinen kuin aikuinen, mutta kaikissa väreissä on kellahtava sävy. Vanhat linnut sulkivat heinä–syyskuussa koko puvun. Nuoret linnut vaihtavat elo–lokakuussa koko höyhenpukunsa, mutta eivät siipisulkia, käsisulkien peitinhöyheniä ja usein vain uloimman pyrstösulkaparin. Sulkasadon jälkeen vanhojen ja nuorien erottaminen maastossa on vaikeaa.

Sinitiaisen laulu on kirkasta, korkeaa helinää, ja koiras kajauttaa sen yleensä puun latvasta maaliskuulta alkaen. Kutsuäänet ovat korkeita tiitityksiä, varoitusääni käheä särinää.

Vanhin Suomessa rengastettu sinitiainen on ollut 8 vuotta 9 kuukautta ja 15 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut Britanniassa rengastettu sinitiainen: 9 vuotta 8 kuukautta.

 teksti lainattu Wikipediasta

Sudenkorento

Sudenkorennot (Odonata) on hyönteisten lahko. Se on eräs vanhimmista nykyisin esiintyvistä hyönteislahkoista ja lajeja tunnetaan maailmanlaajuisesti yli 5700. Lahko on hyvin edustettuna myös fossiiliaineistossa.

Yleistä

Sudenkorennot ovat keskikokoisia tai kookkaita hyönteisiä. Toukat kehittyvät yleensä vedessä ja monet lajit elävät myös aikuisena yleensä sisävesistöjen äärellä. Joidenkin lajien toukkavaiheet elävät ilmeisesti pohjakarikkeessa sademetsissä. Eräiden lajien aikuiset liikkuvat pitkiä matkoja ja niitä voidaan tavata kaukana vesistöistä.

Sudenkorennot jaetaan kolmeen alalahkoon, joista suurimmat ovat hentosudenkorennot (Zygoptera) sekä aitosudenkorennot (Anisoptera). Primitiivinen kolmas alalahko, Anisozygoptera, koostuu nykyään kahdesta lajista Aasiassa. Varsinkin aitosudenkorentojen tyypillinen piirre ovat erittäin suuret verkkosilmät, jotka peittävät suuren osan eläimen päästä. Ne ovat myös erittäin taitavia lentäjiä ja aikuiset aitosudenkorennot saalistavatkin nimenomaan lentäviä hyönteisiä sekä muita sudenkorentoja. Aitosudenkorennon tunnistaa suuresta koosta ja tavasta pitää siipiä kokonaan auki laskeutumisen jälkeen. Hentosudenkorennot taas ovat pienikokoisia ja pitävät yleensä laskeuduttuaan siipensä laskostettuna ruumista vasten.

Sudenkorennot ovat ihmiselle hyödyllisiä, koska ne saalistavat ravinnokseen tuholaisiksi katsottuja hyönteisiä kuten hyttysiä ja paarmoja. Suurimman osan elämästään sudenkorennot elävät yleensä toukkavaiheessa veden alla, jolloin ne ovat erityisen ahnaita petoja. Suurimmat lajit voivat iskeä jopa pienten kalojen tai kalanpoikasten kimppuun. Sudenkorennot purevat ihmistä vain kiinni otettuina, mutta ne eivät ole myrkyllisiä.

Suomessa esiintyy 55 sudenkorentolajia. Osa lajeista on rauhoitettu EU-direktiivillä ja niiden kiinni ottaminen sekä lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kiellettyä.

Kansanuskomuksen mukaan sudenkorento voi ommella nukkuvan silmät kiinni.

teksti lainattu Wikipediasta

Mäntykiitäjän toukka

Mäntykiitäjä (Sphinx pinastri) on mustanharmaa männiköissä viihtyvä kiitäjälaji.

Koko ja ulkonäkö

Mäntykiitäjä on huomiotaherättävän suurikokoinen perhonen. Väritykseltään se on lähes täysin tasaisen harmaa, mutta värin sävy voi vaihdella jonkin verran. Etusiivissä on kolmesta neljään selvästi erottuvaa mustaa pitkittäisjuovaa. Lisäksi keskiruumiin sivuilla on leveät, mustat juovat. Takaruumiissa on vaaleita poikittaisjuovia ja takasiivet ovat sävyltään hieman etusiipiä ruskeammat. Siipiväli 60–90 mm, naaraat ovat yleensä koiraita kookkaampia.

Etelä-Euroopassa laji risteytyy hyvin samannäköisen Sphinx maurorum -kiitäjälajin kanssa.

Toukka on vihreä ja sen sivuilla on vaaleankeltaisia pitkittäisjuovia. Myöhemmin toukkaan voi tulla ruskeaa väriä. Useimpien kiitäjälajien tapaan myös mäntykiitäjän toukan peräpäässä on kaareva sarvi.

teksti lainattu wikipediasta

Leppälintu

Leppälintu (Phoenicurus phoenicurus) on sieppoihin kuuluva lintu.

Koko ja ulkonäkö

Pituus 14 cm, paino 14–19 g, siipien kärkiväli 21–24 cm. Koiraan rinta ja pyrstö ovat oranssinpunaiset ja pää harmaa. Nimi leppä tulee vanhasta verta tarkoittavasta sanasta ja viittaa juuri linnun punaiseen väritykseen. Otsa on vaalea ja kurkku musta. Naaras ja nuori lintu ovat ruskeita ja niiden pyrstö on oranssinpunainen. Vanhoilla leppälinnuilla on sulkasato heinä–elokuussa, jonka jälkeen iän ja sukupuolen määritys maastossa on vaikeaa.

Koiras laulaa aktiivisesti toukokuussa, usein puun latvassa. Laulaa usein myös yöllä.  Laulu on kirkas säe, jota seuraa lyhyt matkintoja käsittävä liverrys. Laulun alkuosaa voisi kirjaimin kuvata "hiitryitryitryi". Varoitusääni on pajulintumainen ”hyit”.

Vanhin suomalainen rengastettu leppälintu on ollut 6 vuotta 11 kuukautta 7 päivää vanha. Vanhin eurooppalainen on ollut tanskalainen 10 vuoden 3 kuukauden ikäinen yksilö.

teksti lainattu Wikipediasta

Luminen metsä

Helmikuussa 2011 otettu kuva. Aurinko nousee ja kaikki on hyvin :)

Valoa yössä

Valoa yössä II

Käpytikka

Käpytikka (Dendrocopos major) on tikkalintuihin kuuluva lintu. Sen levinneisyysaluetta on Eurooppa ja pohjoinen Aasia.

Koko ja ulkonäkö

Täysikasvuisen käpytikan pituus on noin 23–26 senttiä ja paino noin 80 grammaa. Lajin tunnistaa punaisesta alaperästä, mustasta päälaesta ja isoista valkoisista hartialaikuista. Koiraalla on kirkkaanpunainen niskalaikku. Nuorella yksilöllä päälaki on kokonaan punainen. Vatsapuolelta lintu on vaalea.

teksti lainattu Wikipediasta

Laulujoutsen

Laulujoutsen (Cygnus cygnus) on joutsenten sukuun kuuluva suuri, valkea sorsalintu. Sen nokka on keltainen, eikä nokan tyvessä ole mustaa kyhmyä toisin kuin kyhmyjoutsenella. Se on leimallisesti pohjoisen lintu, joka pesii Euraasian mantereen pohjoisosissa ja siirtyy talveksi etelämmäs sulan veden perässä. Laulujoutsen on Suomen kansallislintu, jota on kuvattu monissa taideteoksissa.

Koko ja ulkonäkö

Laulujoutsenen pituus on 140–160 cm, sen siipien kärkiväli on 205–235 cm, ja se painaa noin 9–11 kg. Aikuisen linnun höyhenpeite on valkea, nokka on tyvestä keltainen ja kärjestä musta. Nuori lintu on harmaa, ja sen nokassa on jo nähtävissä aikuisen nokan kuviot, jotka eroavat nuoren kyhmyjoutsenen mustatyvisestä nokasta. Yksilöt voi erottaa toisistaan nokan keltaisen alueen muodon ja laajuuden perusteella. Sukupuolet ovat samanvärisiä, mutta koiras on naarasta noin 5 prosenttia suurempi.

Laulujoutsenen räpyläjalat ovat mustat. Ne eivät kovallakaan pakkasella jäädy lumen tai jään pintaan kiinni, mikä johtuu varsinkin vesilinnuille kehittyneestä erityisestä jalkojen verenkierrosta. Sydämeen päin kulkeutuva jäähtynyt veri ja varpaisiin päin kulkeutuva lämmin veri ohittavat toisensa hyvin lähekkäin sijaitsevissa verisuonissa, jolloin kylmä veri lämpenee ja lämmin veri taas jäähtyy. Linnun varpaiden ja jalkojen alaosassa on vähän lihaksia, ja koska kylmyys entisestään vähentää kudosten hapentarvetta, jalat eivät tarvitse kovin paljon verta pysyäkseen riittävän lämpiminä. Lintu voi lisäksi päästää ääreisosiinsa enemmän lämmintä verta, jos jäätyminen todella uhkaa. Lisäksi lintu voi joko nostaa koiven lämpenemään höyhenyksen sekaan tai painautua kokonaan jalkojensa päälle, niin että jalat ovat höyhenyksen suojassa.

Laulujoutsenen "laulu" on kuin vaskipuhaltimen tai ison urkupillin ääni, syvä töötötys, joka on selvästi melodisempi kuin hanhien tööttäily. Sen lentäessä ei kuulu samanlaista voimakasta viuhuvaa ääntä kuin kyhmyjoutsenella.

teksti lainattu Wikipediasta

Keltasirkku

Keltasirkku (Emberiza citrinella) on pirteänkeltainen pikkulintu ja yleinen lintulaudan vieras.

Koko ja ulkonäkö

Talvella koiraalla on kirkkaankeltainen pää ja vatsapuoli, ja ruskearaidallinen selkäpuoli. Sen sijaan kesällä koiraalla on vain keltainen pää, mutta muilta osin koiras on tummempi. Naaras on vaatimattomampi, ruskeampi, ja sen vatsapuolikin on raidallinen. Linnulla on siemensyöjälle tyypillinen jykevä nokka. Tummassa pyrstössä on valkoiset reunasulat. Koiras on hieman kookkaampi. Nuori lintu ja koiras sulkasadon jälkeen muistuttavat naarasta. Keltasirkulla on sulkasato elo–syyskuussa, ja se kestää 7–8 viikkoa.

• pituus 16–19 cm
• siipien kärkiväli 23–39 cm
• paino 28–30 g

Ääni on korkea ”dsip”, varoittaa hyvin korkealla ”tsiiii”-äänellä. Laulu on korkea, laskeva, hento säe ”tsi-tsi-tsi-tsi-tsi-tsiii”, jota kuulee maaliskuulta alkaen.

Suomen vanhin rengastettu keltasirkku on ollut 8 vuotta 11 kuukautta 24 päivää vanha.

teksti lainattu wikipediasta

Luminen metsätie

11.12.2011 otettu kuva ja käsitelty akvarellityöksi.

Paloturvallisuus

Vesikärry valmiina, jos tarvetta ilmenee sammutustöihin ;)

Lumihiutaleet

Puuterilumi pöllyää tyylen voimasta. Kuva 2009 keväältä

Katukahvila

Mallorca Alcudia

Talitiainen

Talitiainen (Parus major) on Euroopassa ja Aasiassa laajalle levinnyt tiainen. Sitä tavataan yleisenä ihmisten asuinpiirien lähellä, talvella siemeniä ja jyviä sisältävien lintulautojen tai ruokintapaikkojen ansiosta, kesällä linnunpönttöjen. Talitiaisen kansanomaisempi kutsumanimi on talitintti.

Koko ja ulkonäkö

Sukupuolet erottaa rinnan yli alas kulkevan mustan ”kravatin” leveydestä, joka koiraalla on yleensä leveämpi kuin naarastalitiaisella. Talitintti painaa keskimäärin noin 19 grammaa ja pituutta linnulla on noin 15 cm. Alapuoli on puhtaan keltainen, selkäpuoli vihertävän siniharmaa ja vatsaa koristaa musta ”kravatti”. Posket ovat valkeat ja niskassa on vaaleampi läntti. Nuoret linnut ovat hailakan kellahtavia, ja tummat höyhenalat himmeitä.

  ti-tyy

Vanhat talitiaiset sulkivat täydellisesti pesinnän jälkeen heinä–syyskuussa. Sulkasadon kesto on Suomessa keskimäärin 68 päivää. Nuoret linnut vaihtavat koko poikaspukunsa, lukuun ottamatta siipisulkia ja käsisulkien peitinhöyheniä, elo–syyskuussa. Lähes kaikki nuoret vaihtavat myös pyrstösulat. Sulkasadon jälkeen ikäluokkien erottaminen maastossa on yleensä mahdotonta.

Vanhin suomalainen rengastettu talitiainen on ollut 9 vuotta 2 kuukautta 5 päivää vanha. Vanhin eurooppalainen on ollut saksalainen tintti: vähintään 15 vuotta 5 kuukautta vanha.

teksti lainattu Wikipediasta

Keltasirkku

Keltasirkku (Emberiza citrinella) on pirteänkeltainen pikkulintu ja yleinen lintulaudan vieras.

Koko ja ulkonäkö

Talvella koiraalla on kirkkaankeltainen pää ja vatsapuoli, ja ruskearaidallinen selkäpuoli. Sen sijaan kesällä koiraalla on vain keltainen pää, mutta muilta osin koiras on tummempi. Naaras on vaatimattomampi, ruskeampi, ja sen vatsapuolikin on raidallinen. Linnulla on siemensyöjälle tyypillinen jykevä nokka. Tummassa pyrstössä on valkoiset reunasulat. Koiras on hieman kookkaampi. Nuori lintu ja koiras sulkasadon jälkeen muistuttavat naarasta. Keltasirkulla on sulkasato elo–syyskuussa, ja se kestää 7–8 viikkoa.

• pituus 16–19 cm
• siipien kärkiväli 23–39 cm
• paino 28–30 g

Ääni on korkea ”dsip”, varoittaa hyvin korkealla ”tsiiii”-äänellä. Laulu on korkea, laskeva, hento säe ”tsi-tsi-tsi-tsi-tsi-tsiii”, jota kuulee maaliskuulta alkaen.

Suomen vanhin rengastettu keltasirkku on ollut 8 vuotta 11 kuukautta 24 päivää vanha.

teksti lainattu Wikipediasta

Orava

HYVÄÄ  ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ

Orava pilvisenä ja lumisateisena päivänä

Saippuakupla

25.7.2007 Nicon puhaltama saippuakupla :)

Kujakahvila

Alcudian vanhaa kaupunkia

Yksin

Mallorca Alcudia 10.09.2008

Lumme

Jääpuikot