Muurahaiset

Muurahaiset (Formicidae) ovat heimo yhdyskunnittain eläviä pieniä myrkkypistiäisiä, jonka yli 12 000 kuvatusta lajista Suomessa elää noin 60. Muurahaisten heimo on ollut olemassa jo yli sadan miljoonan vuoden ajan, joten ne ovat erittäin vanha eläinryhmä verrattuna esimerkiksi ihmiseen.

Muurahaiset ovat hyvin sopeutuvaisia eläimiä, minkä ansiosta ne ovatkin levittäytyneet kaikkialle maapallolle napa-alueita ja muutamia etäisiä saaria lukuun ottamatta. Muurahaisten yhdyskuntiin saattaa kuulua jäseniä vain muutamista aina kymmeniin tuhansiin yksilöihin riippuen lajista. Muurahaisten selvin tuntomerkki on vyötärö, joka muodostuu yhdestä tai useammasta jaokkeesta.

Muurahaisia tutkiva tiede on nimeltään myrmekologia ja muurahaistutkijoita sanotaan myrmekologeiksi. 

Jäkälä

Jäkälät (Lichenes) on symbioottinen eliöryhmä, joka koostuu sienestä ja mikroskooppisista viherlevistä tai syanobakteereista. Jäkälien ulkomuoto määräytyy sieniosakkaan mukaan, jonka seurauksena ne saavat tieteellisen nimensä sienen perusteella. Yleensä sieni kuuluu kotelosieniin (Ascomycota), harvoin kantasieniin (Basidiomycota). Jäkälälajeja arvioidaan olevan noin 15 000, joista Suomessa esiintyy noin 1 500 lajia.

Rakenne

Jäkälillä on erilaistumaton sekovarsi, joka koostuu sieniosakkaasta ja yhteyttävästä levä- tai syanobakteeriosakkaasta. Joskus sekovarren muodostavat kaikki kolme osakasta. Kasvutapansa perusteella jäkälät jaetaan rupi-, lehti- ja pensasjäkäliin, joista viimeiseen ryhmään kuuluvat myös riippuvat jäkälät, kuten naavat ja lupot. Rupijäkälät kasvavat usein kivien ja kallioiden täysin maaperättömillä pinnoilla, ja joskus jopa kiven sisällä. Leväosakkaiden solut sijaitsevat jäkälän tiheän uloimman kerroksen alapuolella.

Viherlevät ja syanobakteerit sisältävät viherhiukkasia, joiden avulla ne tuottavat orgaanisia ravinteita itselleen ja sieniosakkaalle auringonvalosta ja hiilidioksidista. Sieni puolestaan suojelee leviä kuivumiselta ja kuljettaa niille kasvualustastaan hankkimia mineraaleja. Jäkälät ovat siten autotrofisia eli omavaraisia ja pystyvät kasvamaan ympäristössä, jossa ei ole lainkaan muita orgaanisia aineksia. Tältä osin jäkälät muistuttavat paljon kasveja. Mikäli jäkälä sisältää myös syanobakteereja, saa se bakteereilta typpeä, jota ne pystyvät sitomaan ilmasta.

Paju

Pajut (Salix) kuuluvat haapojen kanssa pajukasvien (Salicaceae) heimoon. Pajujen suvussa on noin 450 kaksikotista varpu-, pensas- tai puumaista lajia. Suomessa erilaisia pajulajeja kasvaa noin 20. Niitä kasvaa varsinkin purojen, ojien ja pienten jokien varsilla.
Nopeakasvuisuutensa vuoksi pajuja hyödynnetään energiapuuna (vesipaju). Pajun kuoressa on salisylaatteja, minkä vuoksi sitä on käytetty lääkekasvina. Salisylaatit imeytyvät ruoansulatuskanavasta elimistöön ja hajoavat siellä salisyylihapoksi, joka on tulehduskipulääke. Rohdosten raaka-aineeksi tarkoitettua salisylaattipajua voidaan myös viljellä. Pajut ovat notkeita ja nopeasti pitkän ohkaisiksi vitsoiksi kasvavina hyvin soveltuvia punontatöihin siinä missä rottinki tai bambukin. Useimmista pajuista voidaan valmistaa pajupilli.
Paju versoo uinuvista silmuista ja juurivesoista ja on siksi vaikea hävitettävä. Pelto-ojien varsilla kasvavat pajut ovat usein haitallisia rikkakasveja. Perimätiedon mukaan pajukot saadaan katoamaan lopullisesti siten, että katkaistaan ne 7–8 päivää ennen mustaa- eli uuttakuuta.

Hömötiainen

Hömötiainen (Parus montanus) on havumetsissä viihtyvä pienikokoinen tiainen. Lajin kuvaili ensimmäisenä Thomas Conrad von Baldenstein 1827.

Koko ja ulkonäkö

Lakki ja leukalappu mustat, posket valkoiset, selkä harmaa, vatsapuoli vaaleampi, siivet ja pyrstö tummat. Siivellä erottuu vaalea paneeli. Pää on suhteessa vartaloon suuri, mikä tekee linnusta hellyttävän pentumaisen näköisen. Pituus on 12–13 cm ja siipien kärkiväli 60–70 mm. Paino on 10–11 g.

Ääni on helposti tunnistettava ”ti-ti-tsää-tsää-tsää”. Myös muita korkeita, hentoja ääniä on. Pesällä varoittaa käheästi rähisemällä. Laulua on kahta tyyppiä, joista tavallisempi ”tjyy-tjyy-tjyy”, muistuttaa suuresti sirittäjää. Toinen laulu on hiljaisempi lurittelu.

Lajista tunnetaan useita alalajeja. Kuvassa on keskieurooppalainen ruskehtavaselkäinen alalaji.

Vanhin suomalainen rengastettu hömötiainen on ollut 11 vuotta 4 kuukautta ja 29 päivää vanha lintu.    Euroopan vanhin on ollut brittiläinen yli 11 vuotta 4 kuukautta vanha hömötiainen.

Sumuisena aamuna

Puikkotorvijäkälä (Cladonia cornuta) on nimensä mukaisesti puikkomainen jäkälälaji. Se viihtyy kangasmetsissä ja kallioilla. Laji on harmaanvihreä ja tyvestä ruskehtava.

Torvijäkälät (Cladonia) on jäkäläsuku, johon kuuluvat myös poronjäkälät. Suomessa kasvaa noin 60 eri Cladonia-lajia. Monia niistä on käytetty villan värjäykseen. Lisäksi poronjäkälä on poron ja peuran pääasiallista ravintoa luonnossa.

Nauta

Nauta (Bos taurus) on märehtiviin sorkkaeläimiin kuuluva nisäkäs. Lajin naarasta kutsutaan lehmäksi, uros on sonni, ja kuohittu uros on härkä. Poikaset ovat vasikoita. Nuoresta, ensi kertaa poikivasta naaraasta käytetään nimitystä hieho tai juuri poikinutta lehmää kutsutaan nimellä hieholehmä tai ensikko.
Nauta kuuluu sorkkaeläinten lahkoon ja onttosarvisten heimoon. Naudan luonnonvarainen kantamuoto alkuhärkä, joka kuitenkin kuoli 1600-luvulla sukupuuttoon.
Naudat syövät varsinkin ruohokasveja ja muita puuvarrettomia maakasveja, ja niitä hyödynnetään karjaeläiminä. Pohjoisissa oloissa, esimerkiksi Suomessa, nautoja on vanhastaan pidetty kesäisin ulkona laitumella, talvella sisätiloissa navetassa, ja nykyäänkin laki edellyttää niille kesällä laiduntamismahdollisuuden. Naudat pystyvät käsittelemään kasviravintoa moniosaisen mahalaukkunsa avulla, joka koostuu pötsistä, verkkomahasta, satakerrasta eli lehtimahasta ja juoksutusmahasta. Märehtiessään naudat palauttavat syömänsä ruuan pötsistä ruokatorvea pitkin takaisin suuhunsa ja pureskelevat sen uudelleen hienommaksi. Näin naudat saavat hyödynnettyä ravintoaineita paremmin. Rehuksi naudat saavat kesällä nurmirehua ja talvella säilörehua ja heinää ja yleensä myös väkirehua.

Lupiini

Esiintyminen Pohjoismaissa

Suomessa komealupiinia esiintyy koristekasvina puutarhoissa ja sieltä karanneena etenkin tienpientareilla ja ratapenkereillä sekä tienvarsiniityillä. Karkulaisena komealupiini on vallannut paikoin suuria aloja maan eteläosissa. Oulun pohjoispuolella ei juuri esiinny tiheän lupiinikasvuston valtaamia suuria alueita, koska ankarampi talvi ja lyhyempi kasvukausi estävät tehokkaasti siemenistä lisääntymistä. Kesällä kasvaneet hentojuuriset taimet eivät yleensä selviä talvesta, mutta syvälle juurtuneet isommaksi varttuneet yksilöt talvehtivat hyvin myös maan pohjoisimmissa osissa. Ruotsissa komealupiini esiintyy vastaavasti luonnossa etelästä maan keskiosiin asti teiden varsilla.

Tuntomerkit

Kukan väri vaihtelee valkoisesta vaaleanpunaiseen, sinipunaiseen ja siniseen. Kukinnon väri vaihtelee myös samassa yksilössä riippuen iästä. Kukinnon rakenne on terttu, ja hedelmä on monisiemeninen palko. Palko on karvainen. Lehdet ovat monisormiset. Kukkimisaika on kesäkuusta heinäkuuhun.

Kesän muistoja

Lauttajärvi Multia
Otin kuvan tuulen mukana kulkevasta höyhenlaivasta.
Siinä se mennä viiletti, tuulesta nauttien.

Teerimännyt

Näistä kahdesta männystä on jokunen Teeri pataan ammuttu.

Toivotaan onnea myös jatkossa

Vesipyörre

Rumpuputken päässä veden virtaus oli niin voimakasta että syntyi pyörre.
Kuvasin pyörteen auringon paistaesssa, joten auringon säteet näkyy kuvassa samoin pilvet.

 

Talitiainen

Koko ja ulkonäkö

Sukupuolet erottaa rinnan yli alas kulkevan mustan ”kravatin” leveydestä, joka koiraalla on yleensä leveämpi kuin naarastalitiaisella. Talitintti painaa keskimäärin noin 19 grammaa ja pituutta linnulla on noin 15 cm. Alapuoli on puhtaan keltainen, selkäpuoli vihertävän siniharmaa ja vatsaa koristaa musta ”kravatti”. Posket ovat valkeat ja niskassa on vaaleampi läntti. Nuoret linnut ovat hailakan kellahtavia, ja tummat höyhenalat himmeitä.
Vanhat talitiaiset sulkivat täydellisesti pesinnän jälkeen heinä–syyskuussa. Sulkasadon kesto on Suomessa keskimäärin 68 päivää. Nuoret linnut vaihtavat koko poikaspukunsa, lukuun ottamatta siipisulkia ja käsisulkien peitinhöyheniä, elo–syyskuussa. Lähes kaikki nuoret vaihtavat myös pyrstösulat. Sulkasadon jälkeen ikäluokkien erottaminen maastossa on yleensä mahdotonta.
Vanhin suomalainen rengastettu talitiainen on ollut 9 vuotta 2 kuukautta 5 päivää vanha. Vanhin eurooppalainen on ollut saksalainen tintti: vähintään 15 vuotta 5 kuukautta vanha

Orava

Orava (Sciurus vulgaris) kuvattu Talviahon pihapiirissä.

Täysikasvuisen oravan ruumis on 19–28 cm ja häntä 14–24 cm pitkä. Painoa oravalla on 200–480 gramman väliltä.

Oravan tunnistaa helposti pitkästä tuuheasta hännästä. Oravien silmät ovat melko suuret ja eteenpäin työntyvät, minkä vuoksi niiden näkökenttä on laaja. Vatsa on aina valkea, ja pään sivut ovat yleensä punertavan harmaat, mutta selän ja kylkien väritys voi vaihdella punaisen ja ruskean sävyistä lähes mustaan tai jopa valkoisenkirjavaan. Musta värimuoto on perinnöllinen, ja sitä tavataan erityisesti Etelä-Euroopassa ja eräillä saarilla, kuten Viron Saarenmaalla ja Hiidenmaalla. Suomen oravakannassa tavataan erilaisia värityyppejä: mustahäntäinen tumma kuusiorava, punahäntäinen vaalea mäntyorava sekä ruskeahäntäinen orava lukuisine välimuotoineen. Orava vaihtaa karvan kaksi kertaa vuodessa. Korvien karvatupsut kehittyvät syksyn kuluessa ja putoavat keväällä pois. Uros ja naaras muistuttavat toisiaan sekä ulkomuodoltaan että kooltaan.

Oravan ääntely on säksätystä, undulaattimaista kujerrusta tai kurnutusta ja niiskuttelua.

Närhi