Harsokorento

Harsokorennot (Chrysopidae) on verkkosiipisiin kuuluva hyönteisheimo. Siihen kuuluu maailmanlaajuisesti lähes 2000 lajia 85 eri suvussa.

Harsokorennot ovat luultavasti yleisimmin verkkosiipisten ryhmä. Ruumiin väri vaihtelee heleän vaaleanvihreästä, joka on heimolle tyypillinen väritys, ruskeaan. Verkkosilmät ovat usein kullanväriset, mistä heimon tieteellinen nimi juontaa juurensa. Siivet ovat kirkkaan läpinäkyvät ja levossa korento pitää niitä takaruumiin sivuilla. Tuntosarvet ovat pitkät. Aikuiset harsokorennot liikkuvat yöllä ja tulevat usein valolle. Niitä voikin löytää päiväsaikaan lepäämässä ulkovalojen ja ikkunoiden lähistöltä. Ne syövät lähinnä mettä ja siitepölyä, mutta tilaisuuden tullen myös kirvoja, punkkeja ja muita selkärangattomia. Käsiteltäessä korento voi erittää epämiellyttävää hajua.^[2][3]

Naaras munii öisin yksittäisiä munia, jotka sijaitsevat rihmamaisen varren päässä. Harsokorentojen toukat ovat liikkuvia petoja. Monien lajien toukat keräävät saalistamiensa hyönteisten tyhjiä kuoria takaruumiinsa karvoitukseen hämäten näin lintuja ja muita saalistajia. Koteloituessaan toukka tekee erittämästään silkistä kotelon ja kiinnittyy lehden alapinnalle.

Hyönteinen puree harvoin myös ihmistä. Purema vastaa mäkäräisen puremaa.

teksti Wikipedia

Harakankello

Harakankello (Campanula patula) on kellokasvien (Campanulaceae) heimoon kuuluva kaksivuotinen ruohovartinen kasvi.

Harakankello kasvaa rehevän niittykasvillisuuden seassa jopa 80 cm korkeaksi, mutta avoimemmilla paikoilla se jää joskus paljonkin matalammaksi, toisinaan vain 20 cm:n mittaiseksi. Harakankellon lehdet ovat kapeita. Yleensä se haaroo runsaasti ja kukkii jo kesäkuussa.

Kapea kellomainen kukka on selvemmin violetinsävyinen kuin kissankellolla. Kukka liikkuu sään mukaan: aurinkoisella ilmalla se sojottaa ylös, pilvisäällä roikkuu alas.

teksti Wikipedia

Juhannusruusu

Pimpinellaruusu eli juhannusruusu (Rosa pimpinellifolia, synonyymi Rosa spinosissima) on valkokukkainen, hyväntuoksuinen pensasruusu, jonka kerrottukukkainen lajike Rosa pimpinellifolia 'Plena' on perinteinen suomalainen koristepensas.

teksti Wikipedia

Hopeatäplä

Rämehopeatäplä (Boloria eunomia) on koko Suomessa esiintyvä, Pohjois-Suomessa yleisenä esiintyvä hopeatäplälaji. Perhonen on noin 3,5 senttimetrin kokoinen. Se viihtyy ainoastaan soilla suopursujen läheisyydessä. Lajista tunnetaan kolme eri tyyppiä, etelässä perhonen on suuri ja vaalea ja pohjoisessa pieni ja vaalea. Perhosen toukat elävät juolukoilla, orvokeilla, suokukalla sekä mahdollisesti jopa nurmitattarella (Polygonum viviparum). Se talvehtii toukkana.

teksti Wikipedia

Rapuhämähäkki

Rapuhämähäkit (Thomisidae) on hämähäkkeihin kuuluva heimo. Kotimaisista lajeista tunnetuin lienee kukkahämähäkki (Misumena vatia).

Rapuhämähäkit ovat saaneet nimensä taskurapua muistuttavasta olemuksestaan. Kaksi etummaista raajaparia ovat huomattavan pitkät ja eläimen vartalo on usein litistynyt ja kulmikas. Rapujen tapaan ne kykenevät liikkumaan myös takaperin ja sivuittain. Silmiä on kahdeksan ja ne muodostavat kaksi päällekkäistä neljän silmän riviä. Rapuhämähäkit eivät kudo verkkoa vaan saalistus tapahtuu väijymällä, usein kukassa tai muussa sopivassa paikassa, jonne saaliseläimet tulevat. Väijyvän elämäntavan vuoksi rapuhämähäkeillä on yleensä tehokas suojaväri, joka saattaa olla hyvinkin silmäänpistävä hämähäkin ollessa tavanomaisen saalistuspaikkansa ulkopuolella. Rapuhämähäkit on yleensä myös helppo tunnistaa heimolle tyypillisestä väijymisasennosta.

teksti Wikipedia

Juhannuskokko

Juhannuskokko on juhannusyönä poltettava kokkovalkea, juhannustuli.

Yleensä perheet, suvut, yhteisöt tai seurueet rakentavat ja polttavat juhannuskokon yhdessä. Juhannuskokkoja on tapana polttaa vesistöjen tai aukeiden rannoilla. Juhannuskokot ovat hyvin vanha perinne, joka tunnetaan edelleen varsinkin Itämeren lähialueilla, mutta myös esimerkiksi Irlannissa. Suurimmassa osassa Suomea juhannuskokot ovat erittäin yleisiä, sillä monet menevät juhannukseksi kesämökille, josta usein löytyy turvalliseksi ja näkyväksi polttopaikaksi soveltuva ranta. Kokkoja poltetaan myös yleisillä rannoilla ja aukioilla, jolloin lähialueiden väkeä saattaa olla runsaastikin seuraamassa. Mikäli maasto on kuivaa, kokko voidaan rakentaa myös lautan päälle ja ankkuroida kauas rannasta, jolloin tuli ei pääse kovin helposti leviämään.

Suomessa juhannuskokkoja poltettiin perinteisesti lähinnä Itä- ja Sisä-Suomessa sekä Karjalassa. Juhannuskokon ”perinteisin” polttopaikka onkin järvenranta, jollaisia löytyy eniten Järvi-Suomesta. Isoja tulia poltettiin Länsi-Suomessakin, esimerkiksi pääsiäiskokot ja Helluntain helavalkeat. Osassa Suomesta juhannuskokon polttaminen yleistyi vasta 1800-luvun lopulla.^[2] Suuressa osassa Pohjanmaata juhannuskokko ei vieläkään ole yleinen. Sen sijaan poltetaan pääsiäiskokkoa pääsiäisenä.

Karjalassa on poltettu vieri vieressä useita kokkotulia rannansuuntaisena ketjuna. Näistä isointa ja keskeisimmällä paikalla sijatsevaa on kutsuttu Ukko-kokoksi. Piikkimäisen kapea ja korkea juhannuskokko säärikokko eli tornikokko on tunnettu vain Karjalankannaksella, tosin Alpeilla on poltettu samantapaisia juhannuskokkoja.

Kokko-tulien eräs alkuperäinen tarkoitus on ollut pitää pahat henget loitolla. Henkiä on peloteltu myös meluamalla. Vastaavia tulia on poltettu myös talvipäivänseisauksen aikoihin. Ilmeisesti uskottiin, että näinä taianomaisina aikoina, kun auringon liike näyttää pysähtyvän vähäksi aikaa ääripäähänsä, tulevat henkiolennot levottomiksi ja lähtevät liikkeelle.

Venäjällä on joskus juhannuksena tavattu laittaa palava kärrynpyörä vierimään rinnettä alas. Latviassa on poltettu juhannusyönä mäkien päällä Jāņi-tulia. Jāņi-tulessa poltetaan paaluun kiinnitetty, tervattu kärrynpyörä. Pyöriä polttamalla on symboloitu vuodenkiertoa. (katso: aurinkopyörä)

teksti Wikipedia

Heinäsirkka

Heinäsirkat (Caelifera) ovat yleensä kasveja syöviä hyönteisiä, joilla on pitkät takajalat. Voimakkaiden takajalkojensa avulla heinäsirkat pystyvät tekemään pitkiä hyppyjä. Koiraat  sirittävät^? hankaamalla takajalkojaan siivenreunoihin.

Heinäsirkat elävät miltei kaikkialla maailmassa lukuun ottamatta kylmimpiä napaseutuja. Heinäsirkat suosivat paikkoja, joissa niillä on paljon syötävää, kuten niittyjä ja metsiä. Jotkut heinäsirkkalajit syövät vain tietyntyyppisiä kasveja, toiset lajeista ovat kaikkiruokaisia.

Merkittävin heinäsirkkakantoja rajoittava tekijä on sää, mutta alueellisesti heinäsirkkojen luonnolliset viholliset voivat rajoittaa populaatiota säätä enemmän. Heinäsirkkojen suurimpiin vihollisiin kuuluvat monenlaiset loiskärpäset, jotka laskevat munansa heinäsirkan munien lähelle tai jopa niiden sisään. Jotkut kärpäset voivat laskea munansa tai toukkansa heinäsirkan sisään. Siten kärpäsen toukat syövät heinäsirkan sisältäpäin.^[1] Muita heinäsirkan vihollisia ovat kovakuoriaiset, linnut, jyrsijät, käärmeet ja hämähäkit.

Heinäsirkkoihin lukeutuvista kulkusirkoista muodostuva parvi voi syödä ihmisten viljelykset muutamassa minuutissa. Välimeren maissa kuulee usein heinäsirkkamaista siritystä iltaisin, mutta tämä ääni ei lähde heinäsirkoista vaan laulukaskaista.

teksti Wikipedia

Kärpänen

Eteläntytönkorento

Uhanalaisuusluokitus: Vaarantunut (VU), erityissuojeltu laji

Eteläntytönkorento (Coenagrion puella) on Suomessa toisaalta harvinainen kaakkoinen virtavesilaji, toisaalta etelärannikkoa voimakkaasti kolonisoiva pienvesien asukas. 

pirkko

Rämehopeatäplä

Rämehopeatäplä (Boloria eunomia) on koko Suomessa esiintyvä, Pohjois-Suomessa yleisenä esiintyvä hopeatäplälaji. Perhonen on noin 3,5 senttimetrin kokoinen. Se viihtyy ainoastaan soilla suopursujen läheisyydessä. Lajista tunnetaan kolme eri tyyppiä, etelässä perhonen on suuri ja vaalea ja pohjoisessa pieni ja vaalea. Perhosen toukat elävät juolukoilla, orvokeilla, suokukalla sekä mahdollisesti jopa nurmitattarella (Polygonum viviparum). Se talvehtii toukkana.

Pistiäiset

Pistiäiset (Hymenoptera) ovat erittäin runsaslajinen hyönteislahko, josta tunnetaan maailmanlaajuisesti yli 100 000 lajia. Pistiäisiä tavataan kaikilla mantereilla Etelämannerta lukuun ottamatta. Niille on tyypillistä takaruumiin kärjessä sijaitseva pistin, johon liittyy usein myrkkyä tuottava rauhanen. Pistiäisistä mm. eräät mehiläislajit ovat hyötyeläimiä.

teksti Wikipedia

Kärpänen

Unikko

Unikot (Papaver) on unikkokasveihin (Papaveraceae) kuuluva kasvisuku, johon kuuluu noin 200 lajia.

Valmet 565

Kukkakärpänen

Kukkakärpäset (Syrphidae) ovat usein pistiäisiä muistuttavia, suhteellisen kookkaita kärpäsiä. Maailmassa lajeja tunnetaan noin 6000 ja Suomestakin on tavattu 330 kukkakärpäslajia (tilanne marraskuussa 2004). Kasvihuoneissa ja asunnoissa kukkaruukkujen kosteassa mullassa kehittyvät pienet, mustat ns. "kukkakärpäset" ovat puolestaan itse asiassa harsosääskiä ja kuuluvat sääskien alalahkoon.

Koko ja ulkonäkö

Vena spuria on heimon  keskeinen tuntomerkki.

Useimmat kukkakärpäslajeista ovat noin sentin mittaisia, mutta koko vaihtelee paljon. Huomattavan suuri osa lajeista jäljittelee ulkonäöltään pistiäisiä. Eivät kuitenkaan kaikki. Ulkonäöstä riippumatta heimon lajien yhdistävä tuntomerkki on siiven keskellä kulkeva "valesuoni", Vena spuria.

Kukkakärpäset lentävät usein ilmassa paikoillaan, mikä on antanut niille heimon englanninkielisen nimen "hoverflies".

teksti Wikipedia

Sinisorsa

Sinisorsa eli heinäsorsa (Anas platyrhynchos) on sorsalintu

.

Koko ja ulkonäkö

Sinisorsan pituus on noin 50–65 cm. Koiras on naarasta suurempi. Paino vaihtelee, mutta on yleensä noin 1 100 g.

Sinisorsa on helpoimmin tunnistettavia suomalaisia lintuja. Koiraalla on keltainen nokka ja sinertävän vihreä pää. Rinta on ruskea. Naaras on kauttaaltaan ruskean kirjava. Siipipeili on sininen, valkoreunainen. Naaraan ääni on tuttu akuankkamainen rääpätys, koiraan vaimeampi, matala rääkäisy tai korkea "piy".

Vanhin suomalainen rengastettu sinisorsa on ollut 19 vuotta 15 päivää vanha. Euroopan vanhin oli ruotsalainen, 23 vuotta 2 kuukautta vanha sorsa.

teksti Wikipedia

Hämähäkki

 

Juoksuhämähäkit (Lycosidae) on hämähäkkeihin kuuluva heimo, jonka lajit ovat tunnettuja tavastaan juosta saalis kiinni pyyntiverkon kutomisen sijaan. Monet lajit ovat verraten kookkaita. Tunnetuimpia lajeja lienevät Pardosa-suvun susihämähäkit.

Monista muista hämähäkkiheimoista poiketen juoksuhämähäkeillä on hyvä näkö. Se onkin välttämätön aktiivisesti liikkuvalle saalistajalle. Silmät ovat asettuneet kahteen riviin joista alempi muodostuu neljästä pienestä ja ylempi kahdesta suuresta eteenpäin ja kahdesta sivuille suuntautuneesta silmästä. Saalistustekniikka muodostuu väijymisestä ja sopivan saaliin nähdessään hämähäkki rynnistää sen kimppuun. Maastossa liikkuvina juoksuhämähäkit ovat väritykseltään yleensä vaihtelevan harmaita tai ruskeita. Juoksuhämähäkkien tapa hoitaa poikasiaan on erikoinen ja tarjoaa maastossa helpon tuntomerkin. Naaras rakentaa munille seitistä kotelon, jota se kuljettaa takaruumiin alapuolella. Munien kuoriuduttua poikaset kiipeävät naaraan selkään ja matkustavat sen mukana ainakin ensimmäiseen nahanluontiin asti.

Maailmalla joidenkin juoksuhämähäkkilajien puremat voivat olla haitallisia. Kotimaisista lajeista ei ole ihmiselle vaaraa.

teksti Wikipedia

Skorpionikorento

Skorpionikorennot (Panorpidae) ovat hyönteisheimo, joka kuuluu jo mesotsooisella maailmankaudella esiintyneeseen kärsäkorentojen lahkoon. Alkukantaisuudestaan huolimatta skorpionikorennoilla on täydellinen muodonvaihdos. Skorpionikorentoja on maailmassa yhä ainakin 350 lajia, Suomessa niistä on tavattu ainakin viisi.

Skorpionikorentojen parittelu on varsin erikoinen koiraan erittämine sylkipalloineen ja tarttumapihteineen, mistä hyönteisten nimi juontuu. Naaras munii heti parittelun jälkeen. Toukat syövät eläinperäistä ravintoa, tavallisesti kuitenkin kuollutta materiaalia. Kotelo vaihdetaan kuudesti.

 teksti Wikipedia

Puolukka

Puolukka (Vaccinium vitis-idaea) on puolukoiden sukuun (Vaccinium) ja kanervakasvien heimoon kuuluva, 10–40 senttimetriä korkea ainavihanta varpu, joka kasvaa laajalla alueella pohjoisella pallonpuoliskolla. Puolukalla on vihreät ja suipot lehdet, jotka ovat 10–25 millimetriä pitkät. Puolukka kukkii touko-kesäkuussa ja punainen syötävä pohjusmarja on kypsä syyskuussa. Puolukka viihtyy parhaiten kuivien kangasmetsien puolukkatyypin metsissä.

Puolukan latinankielisessä lajinimessä Vaccinium vitis-idaea vitis tarkoittaa latinaksi viiniköynnöstä ja idaea Idavuorella asuvaa. Idavuorella viitataan Kreetalla olevaan vuoreen, joka tunnetaan nykyään nimellä Psiloreitis. Puolukka ei nimestään huolimatta kasva Psiloreitiksella. Nimi on peräisin antiikin kreikkalaisen Theofrastoksen tutkimuksesta, jossa hän todennäköisesti kuvailee vuorella kasvavaa mustikkaa ja jota tieteellisen nimen antanut Carl von Linné tulkitsi ilmeisesti väärin ja yhdisti Idavuodella asuvan lajin puolukkaan.

Puolukka on yleisesti käytetty marja sekä Suomen tärkein luonnonmarja, myös Etelä- ja Keski-Euroopassa puolukkaa arvostetaan korkealle. Suomessa vuosittainen puolukkasato vaihtelee 200-500 miljoonan kilon paikkeilla. Sitä poimitaan vuosittain noin 100 miljoonaa kiloa, mutta kaupalliseen käyttöön vain noin 5–10 miljoonaa kiloa.

teksti Wikipedia

Ketomansikka

Ketomansikan kukinto

Koiranputki

Koiranputki (Anthriscus sylvestris) on monivuotinen, hyönteispölytteinen, sarjakukkaiskasvi. Kasvia tavataan typpipitoisilla mailla, yleensä koirien ulkoilutusalueiden tienvierillä ja viljelemättömillä pelloilla.

Koiranputken ontto varsi kasvaa 50–150 cm pitkäksi. Se kukkii juhannukselta elokuuhun valkoisin kukin. 

Koiranputki on syötävää, mutta sen makua pidetään hieman epämiellyttävänä. On myös oltava varovainen, sillä koiranputki muistuttaa ulkonäöltään myrkyllisiä hukanputkia ja myrkkykatkoa. 

Koiranputki on viime vuosikymmeninä levinnyt rajusti maaperän rehevöitymisen ja laidunnuksen vähenemisen takia. Urbaani koiranputki pyörätien varrella ei yleensä joudu ohikulkevan hevosen suuhun.

Koiranputkesta saattaa tulla ongelmallinen rikkakasvi, ja paras keino hävittämiseen on niittää kasvusto kukinnan jälkeen ennen siementen kypsymistä. Tämä täytyy toistaa muutamana kesänä. Se on kuitenkin paljon helpompaa kuin esimerkiksi vuohenputken hävitys. 

teksti Wikipedia

Kirva

Kirvat (Aphididae) eli lehtikirvat ovat yläheimoon Aphidoidea kuuluvia pieniä, vain muutaman millimetrin kokoisia pehmeäruumiisia hyönteisiä, jotka elävät imemällä kasvien solunesteitä. Maailmanlaajuisesti lajeja tunnetaan noin 4400 ja Suomessakin elää satoja eri kirvalajeja.

Kirvoja on ilmeisesti esiintynyt maapallolla permikaudelta lähtien. Vanhimmat tunnetut fossiilit ovat triaskaudelta.

Teksti Wikipedia

Ojakellukka

Ojakellukka (Geum rivale) on Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa kasvava hyönteispölytteinen, punertavasävyinen ruusukasvi. Ojakellukkaa tavataan koko Suomessa.

Ulkonäkö ja koko

Monivuotinen ojakellukka on ruohovartinen kasvi, joka kasvaa 25–50 cm korkeaksi. Sen punertavansävyinen varsi ja verholehdet ovat pehmeän karvan peitossa. Maanrajassa on ruusukelehtiä, joiden lapa on 2–4-parinen. Päättölehdykät ovat sormijakoisia tai -osaisia ja kolmiliuskaisia. Myös varsilehdet ovat kolmiliuskaisia ja sormijakoisia. Lehtien päättölehdykät ovat paljon muita lehdyköitä isompia. Lehtiruodin tyvessä olevat korvakkeet ovat pieniä. Kukat ovat nuokkuvat. Verhiö on punaruskea ja melkein kellomainen. Verholehtiä hieman pidemmät terälehdet ovat tummasuonisia, kellanvalkoisia tai punertavia. Ojakellukka kukkii Suomessa touko-heinäkuussa. Hedelmistö on pysty ja pallomainen. Kasvi leviää uusille paikoille ihmisiin ja eläimiin tarvien koukkupäisten pähkylöiden avulla.
Ojakellukka voi risteytyä kyläkellukan (G. urbanum) kanssa lajien yhteisillä kasvupaikoilla.

Levinneisyys

Ojakellukkaa tavataan suurimmassa osassa Eurooppaa. Etelä-Euroopassa laji on kuitenkin harvinaisempi tai puuttuu paikoin kokonaan. Euroopan ulkopuolella ojakellukkaa tavataan Kaukasuksen alueella, Turkissa, Keski-Aasiassa sekä laajalla alueella Pohjois-Amerikassa, erityisesti itärannikolla ja Suurten järvien alueella. Suomessa ojakellukkaa tavataan lähes koko maassa. Laji on hyvin yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa. Ainoastaan aivan pohjoisimmasta Lapista laji puuttuu.

Elinympäristö

Ojakellukka kasvaa kosteilla paikoilla: Niityillä, lehdoissa, ojanpientareilla, rehevissä korvissa, letoilla ja lähteiköissä.

teksti Wikipedia

Harsokorento

Harsokorennot (Chrysopidae) on verkkosiipisiin kuuluva hyönteisheimo. Siihen kuuluu maailmanlaajuisesti lähes 2000 lajia 85 eri suvussa.

Harsokorennot ovat luultavasti yleisimmin verkkosiipisten ryhmä. Ruumiin väri vaihtelee heleän vaaleanvihreästä, joka on heimolle tyypillinen väritys, ruskeaan. Verkkosilmät ovat usein kullanväriset, mistä heimon tieteellinen nimi juontaa juurensa. Siivet ovat kirkkaan läpinäkyvät ja levossa korento pitää niitä takaruumiin sivuilla. Tuntosarvet ovat pitkät. Aikuiset harsokorennot liikkuvat yöllä ja tulevat usein valolle. Niitä voikin löytää päiväsaikaan lepäämässä ulkovalojen ja ikkunoiden lähistöltä. Ne syövät lähinnä mettä ja siitepölyä, mutta tilaisuuden tullen myös kirvoja, punkkeja ja muita selkärangattomia. Käsiteltäessä korento voi erittää epämiellyttävää hajua.

Naaras munii öisin yksittäisiä munia, jotka sijaitsevat rihmamaisen varren päässä. Harsokorentojen toukat ovat liikkuvia petoja. Monien lajien toukat keräävät saalistamiensa hyönteisten tyhjiä kuoria takaruumiinsa karvoitukseen hämäten näin lintuja ja muita saalistajia. Koteloituessaan toukka tekee erittämästään silkistä kotelon ja kiinnittyy lehden alapinnalle.

Hyönteinen puree harvoin myös ihmistä. Purema vastaa mäkäräisen puremaa.

teksti Wikipedia

Tavarajuna

Helsinki-Tampere

Lude

Pallelude Coreus marginatus

Verilude

Verilude (Corizus hyoscyami) on yleinen punamusta ludelaji

Koko ja ulkonäkö

Verilude on 8,5–10,3 mm pitkä, leveyttään selvästi pitempi, melko karvainen ludelaji. Väritys on räikeän punamusta. Keskeisinä tuntomerkkeinä selkäpuolella, siipien välissä sijaitsevan ns. pikkukilven kärki on punainen ja eläimen otsalle ulottuu leveä, punainen raita. Siipien kärkikalvo on yksivärisen musta.

Nymfit ovat punertavan tai kellertävän ruskeita.

teksti Wikipedia